Kansallispukutyössä määrätietoisuudella ja yhteistyöllä on luotu omaleimainen pukukulttuuri. 1800-luvun lopun muuttuvassa maailmassa kuva talonpoikaiselämästä levollisena ja muuttumattomana sopi yläluokan kansallisromanttiseen näkemykseen. Rahvaan perinteisiä, värikkäitä pukuja alettiin pitää kansallisena kulttuuriperintönä.
Jotta rahvaan pukujen käyttö säilyisi jälkipolville, porvarit, opiskelijat ja taiteilijat alkoivat kerätä rahvaan pukuja 1700-1800-luvuilta. Kun keisari Aleksanteri III vieraili Lappeenrannassa 5.8.1885, lahjoitettiin keisarinna Maria Fjodorovnalle vene, jonka yhdeksällä soutajalla oli yllään kansallispuvut. Ne oli valmistanut Suomen käsityön ystävät, jonka toiminta oli esikuvana suomenruotsalaisen kansankulttuuriyhdistys Bragen pukutoiminnalle 1900-luvulla.
Kansallispuku on juhlapuku, joka on kooste rahvaan käyttämistä juhla-asuista. Esikuvamateriaalia löytyy museoista ja maalauksista. Naisen pukuun kuuluu päähine, paita, liivi, röijy, hame, esiliina, huivi, tasku, sukat ja kengät. Miehen pukuun kuuluu päähine, paita, huivi, liivi, takki, polvihousut tai pitkät luukkuhousut, sukat, kengät ja helavyö.
Ovatko kansallispuvut esikuviensa identtisiä kopioita? Eivät, sillä kansallispuvut ovat uusintoja kadonneesta pukukulttuurista. Kun tutkimus rahvaan pukujen käytöstä on edennyt, kansallispukuja on muokattu, jotta ne olisivat historiallisesti mahdollisemman tarkkoja. Kansallispuku on elävää kulttuuriperintöä, tosin jokainen sukupolvi jättää kansallispukuun jälkensä.
